Harvey Weinsteinin elämä ja teot sekä niiden julkitulon laukaisema #metoo-kampanja velloo somessa kiivaana. Osallistuin siihen itsekin, ja olen kiinnostuneena seurannut erilaisia aihetta koskettelevia kannanottoja sekä keskusteluja.
Aluksi pohdin, voinko edes osallistua kampanjaan puhtain sydämin. Ainoa mieleeni tullut selvä ahdistelutapaus oli, kun ollessani 17-vuotias osallistuin silloisen työpaikkani hampurilaisravintolan pikkujouluihin, ja kaikkein ylin esimieheni, ravintolapäällikkömme, kouraisi minua puolihuolimattomasti takapuolesta tanssilattialla. Että lasketaanko sitä sitten jos vaan kerran on käynyt, ja siitäkin on jo 20 vuotta aikaa, ja eihän se nyt oikeastaan mitään edes ollut, ehkä vahinko. Kunnes aloin muistaa yhtä ja toista: huorittelua, kiinnikäymisiä, painostamista - niitä maailman tavallisimpia juttuja, jotka omassakin mielessä ovat jo niin normalisoituneita ja parhain päin seliteltyjä, että niitä joutui erikseen kaivelemaan ja nimeämään aivojensa perukoilta.
Ja jos tätä oli hankalaa hahmottaa, kuinka vaikeaa onkaan tunnistaa henkistä pahoinpitelyä ja emotionaalista hyväksikäyttöä. Ei niitä perinteisimpiä tuntemattomien känniläisten solvauksia ja uhkailuja, vaan parisuhteessa tapahtuvaa hienovaraista vallankäyttöä, sitä vaikeasti ulkopuoliselle sanallistuvaa ja salavihkaisesti arkistuvaa julmuutta. Vähättelyä, mitätöimistä, yksinjättämistä. Valehtelua, pettämistä, kaiken kiistämistä kirkkain silmin. Sitä sellaista kun toinen sanoo että "en mä voi tietää nyt, haluanko enää huomenna olla sun kanssa", ja vaikka siinä hetkessä tietäisi sen olevan hirveän väärin ja askelmerkki sille, että nyt pitäisi viimeistään, ihan todella viimeistään lähteä ja lyödä ovi kiinni perässään eikä katsoa taakseen kertaakaan, sitä ei kuitenkaan lähde vaan jää, kauhusta laajennein sydämin odottamaan sitä kuuluisaa huomista.
Ja jäätyään syyttää itseään, soimaa ja parjaa, häpeää ja kaunistelee, koska ei osannut suojella itseään paremmin. Koska itse jätti itsensä heitteille.
Näiden myötä huomasin myös miettiväni, mistä tällaisen tunnistaa väkivallaksi - tai kvaalaako se siihen kategoriaan ensinnäkään. Että missä kohtaa yhden ihmisen tunteista tulee toisen ihmisen vastuualuetta, ja että eikö parisuhteesta ole kumpi tahansa koska tahansa vapaa lähtemään, ja että eikö jääminen olekin sen jääjän oma valinta, ja siten omaa tyhmyyttä? Mikä erottaa satunnaisen huonotuulisuuden ja suutuspäissään sanotun emotionaalisesta hyväksikäytöstä? (Sanoisin tähän viimeisimpään epätieteellisesti ja kyökkipsykologin arvosanalla että toistuvuus ja harkittuus; toisaalta en kyllä usko siihenkään, että riidan turvin saa sanoa mitä tahansa, ja riidan sopiminen sitten pyyhkii kaiken sanotun maan päältä, koska mähän nyt sanoin mitä sylki suuhun tuo kun olin niin raivona.)
Mutta: yhtä vähän kuin raiskaus on liian lyhyen hameen, humalan, reittivalinnan tai yhtään minkään muunkaan tekosyyn vika, aivan yhtä vähän on henkinenkään väkivalta kenenkään muun kuin väkivallan tekijän syytä. Luonnollisesti jokaisen tunteet - aivan kuten orgasmitkin - ovat lopulta jokaisen omalla vastuulla. Eroa on kuitenkin sillä, reagoiko henkilö A henkilön B sanomaan neutraaliin asiaan suhteettomalla tunnereaktiolla, vai pyrkiikö henkilö B tieten tahtoen satuttamaan henkilöä A sanomallaan.
Kuten varmasti olen aiemminkin maininnut, kävin viimeisimmän eroni tiimoilta jonkin aikaa terapiassa. Pyrin tällä välttämään sitä edellisen eroni, sen Suuren Eron aiheuttaman osasiin purkautumiseni, ja ehkä saamaan jotain käyttökelpoisia työkaluja tunnehommiin. Sen myötä ymmärsin taas paremmin Paulo Coelhon ja Dr. Philin valtavaa suosiota, sillä - kuinka ollakaan! - asiat, joita terapeuttini minulle kiteytti, eivät olleet uusia tai millään lailla tuikimullistavia. Tajunnanräjäyttäviä niistä teki se, että joku itseni ulkopuolelta kertoi minulle niitä ääneen: yksinkertaisia toteamuksia minusta ja elämästäni, summauksia, jotka nostivat näkyvilleni sen, mikä oli hautautunut kaiken muun tauhkan alle ja painunut unohduksiin.
Esimerkki: terapeuttini sanoi minua kuunneltuaan, että vaikuttaa siltä, että otan kovasti vastuuta itselleni kaikesta suhde-elämässäni tapahtuneesta. Vastasin tähän sietäväni hyvin huonosti ihmisiä, jotka ajelehtivat elämässään tekemättä ainuttakaan oikeaa valintaa itse, äimistellen heille vain tapahtuvia asioita ja yrittäen sitten selvitä niiden kanssa; että itse haluan ainakin olla aktiivisia valintoja tekevä yksilö, joka siten kantaa myös vastuun valinnoistaan.
"Sillä", terapeuttini sanoi, "on eroa, tapahtuuko sinulle asioita vai tekeekö joku niitä asioita sinulle."
Tästä on kyse.
Parisuhde on merkillinen juttu. Periaatteessahan sen kai ajatellaan romanttisesti perustuvan sille, että sen toisen toisten kanssa halutaan olla, koska sen kanssa on hyvä olla - toki variaatiot ja toteutukset ovat moninaiset, mutta karkeasti yksinkertaistettuna modernissa länsimaisessa parisuhteessa lie pohjimmiltaan kyse tästä. Että te olette yksikkö, yhdessä tarvittaessa vaikka koko muuta ihmiskuntaa vastaan; että teidän on luottamus, turvallisuus ja halu, toistaiseksi, amen; että vaikka maailma ympäriltä palaisi, se toinen ihminen olisi aina kompassin pohjoinen, eikä selviämiseen tarvittaisi muuta. (Pahoittelen jyrkän monogaamista näkökulmaani - tietoni polysuhteista ovat kuitenkin niin onnettomat, etten edes yritä lähteä soveltamaan tuntemiani lainalaisuuksia niihin tai väittää niistä jotain, mitä en mitenkään pysty tietämättömyyttäni perustelemaan.)
Että ihminen, jonka pitäisi olla se kaikkein lähin ja turvallisin, onkin se, joka alkaa puhkoa reikiä itsetuntoon - ehkä kypsymättömyyttään, ehkä omien haavojensa vuoksi, ehkä koskei osaa muutakaan? - se voi pirstoa ihmisen pahan kerran.
Lohduttoman moninaiset ovat tavat, joilla ihmiset toisiaan satuttavat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi veikkosella!